Jaaha, eipä ole taas pitkään aikaan tullut kirjoiteltua. On ollut noita töitä, ja muita tekosyitä. No, mutta nyt on taas hieman aikaa rentoutua ja suoltaa tänne vähän pohdintaa. Aiheena tällä kertaa kansainvälisesti rakastettu- ja vihattu- karaoke. Ylivoimaisesti paras baarissa harrastettava laji. Aikoinaan eräs toinen harrastus vei ykkössijan, mutta juuri nyt ei muistu mieleen mikä se oli.
Perinteinen humalaan liitetty klisee on se, että jossain vaiheessa alkaa väkisinkin laulattamaan. Minuun se ainakin sopi tällaisena musiikin suurena ystävänä. Näin selvinkin päin on välillä vaikea olla avaamatta ääntä linja-autossa, kun kuulokkeissa pauhaa jokin ässäkipale. Baarissa ei useimmiten ole paljoakaan virikkeitä kaljan kittaamisen lisäksi. Biljardipöytä ja rahapelejä voi löytyä, mutta näihin voi helposti upota enemmänkin rahaa. Siksi karaoke on kerrassaan loistava keksintö: se on ilmaista ja mukavaa. Ehkä tosin mukavampaa laulajana kuin kuuntelijana.
Kävin tosiaan tässä kevään korvilla pariin otteeseen paikallisessa kiekumassa ensimmäistä kertaa noin pariin vuoteen, ja ensimmäistä kertaa myös selvin päin. Silloin aikoinaan ramppikuume ja esiintymisjännitys oli ehditty hyvissä ajoin hukuttaa kuohuvaan, mutta ei tällä kertaa. Nyt pitäisi vetää täysin ilman minkäänlaisia rohkaisevia, ellei vanhaa kunnon Coca-Colaa lasketa. Kuitenkin jännitys oli vain sellainen ohivilahtava hetki, jonka puski pois alitajuinen tieto siitä, ettei yleisö kuitenkaan sen verran hyvin nesteytettynä erota Popedaa Pavarottista.
Se hyvä puoli tosiaan baarikaraokessa on, ettei kuuntelijaporukasta useimmiten löydy ketään sävelkorvalla varustettua etenkään siinä myöhäisillan paikkeilla. Toisin kuin näissä television niin kutsutuissa laulukilpailuissa (joissa muutenkin pisteet jaetaan lähinnä kilpailijan markkina-arvon, ei äänen mukaan), lähiräkälässä ei ole ammattiraatia antamassa tuomiota. Biisit voi vetää niin metsään kuin vain voi, eikä kukaan siitä lähde huomauttamaan. Kysehän on enemmänkin hauskanpidosta eikä paremmuuden mittaamisesta. On tosin joitain kappaleita, joita ei missään tapauksessa saisi lähteä häpäisemään. Vaikka kuuloni onkin heikentynyt vuosien mittaan, lähinnä lavan edessä seisoskelun vuoksi, tunnistan kyllä tuhannen päissänikin jos joku kiekaisee minulle pyhän biisin täysin nuotin vierestä. Toki ihan kohteliaisuuttani taputan näillekin ihmisille, eiväthän he äänelleen mitään voi ja yrittävät varmasti parhaansa. Jotkut kappaleet vain ovat sellaisia, joihin en kajoaisi ikimaailmassa jo vajavaisten taitojeni vuoksi.
Sitten on se toinen ääripää. Kappaleet joiden esittämistä pitäisi isolla kädellä rajoittaa puhtaasti jo pelkän ylisoiton takia. Näitä ovat sellaiset ikivihreät klassikot kuten Aikuinen Nainen, Kuuleeko yö, Sinä vain ja kaikkein pahin: Vesa-Matti Loirin Lapin Kesä. Yhtään, siis yhtään viikonloppua en aikoinani baareissa viettänyt kuulematta Lapin Kesää ainakin kerran. Siinä on kappale jonka julkisen esittämisen voisi kieltää lailla, sen verran korvista se tuli ulos. Ja mikä parasta, aina jonkun vähän liian tunteella vetävän multakurkun toimesta.
Itsehän en ole koskaan ollut mikään kummoisempi laulaja. Nuorempana lähti kyllä hyvinkin pontevasti jopa lähes Halfordmaisia kiljaisuja, mutta näin iän myötä nekin ovat jääneet sinne kauas menneeseen. Ääntä ei ole tullut juurikaan harjoitettua nyt pariin vuoteen, se on kerännyt pientä raspinhiventä ja sillä on tullut ikäväksi tavaksi ”jäädä kurkkuun” silloin tällöin. Aikoinaan oli haaveissani alkaa vääntämään jotain King Diamondin tyylistä musiikkia, äänihuuleni eivät vain niille taajuuksille etenkään nykyään veny. Toki aina olisi mahdollista harjoitella, mutta ei tässä nyt niin tosissaan olla laulamassa enää. Eikä näin kerrostaloasujana viitsi naapureiden korvia särkeä kitaran vingutuksen lisäksi vielä huutamalla siihen päälle.
Sen sijaan sellaisiin tasaisiin helppoihin iskelmiin ääneni tuntuu sopivan yllättävän hyvin. Nyt noilla parilla kerralla Dingot ja Juicet tuntuivat liukuvan keuhkoistani kuin vettä vain, ja jopa raikuvia aplodejakin irtosi. En usko, että vedin näitä kappaleita yhtään paremmin vuosia sitten eläessäni vielä kosteaa elämää. Tai kuka tietää, saatoin silloin vetää nappisuorituksen tai päin prinkkalaa. Itsehän en ollut paikalla kuulemassa. Ajattelin silloin vetäväni Yön Joutsenlaulun sen verran hyvin, että senhän minä esitän vielä joskus vaikka äitini hautajaisissa sitten 70 vuoden päästä. Voi olla että sinne napsahtaisi porttikielto hyvinkin äkkiä, ja mutsi varmaan nousisi vielä itse heittämään minut pihalle.
Mummoille maistui kotimaiset klassikot huomattavasti Megadethin Symphony of Destructionia paremmin. Ei sekään kipale nyt niin huonosti minulta mennyt, unohdin vain aloittaa ensimmäisen säkeen jäädessäni miettimään sitä ikonista riffiä. Huomaa, että viime vuodet kitara on viihtynyt kourassani mikrofonia enemmän. Mutta laulu on minulle silti se ykkösjuttu monien bändien kohdalla. Fanitan oikeastaan enemmän laulajia kuin kitaristeja, poikkeuksena tietenkin yhtyeet jotka ovat suoraan kitaran ympärille rakennettu.
Kerran joskus neljä vuotta sitten jäi karaoket niin pahasti nuppiin päälle, että erään pubissa tapaamani äijän kanssa vedimme vielä pilkun jälkeen kadulla Iron Maidenin Running Free-biisiä aamuviideltä. Ei siis edes koko kappaletta, ainoastaan kertosäettä: "I'm running free, yeah, i'm running free", kertaa 100. Siinä vajaan tunnin verran hoilattuamme sitä yhtä ja samaa linea eräs rouva käski meitä ystävällisesti painumaan helvettiin siitä huutamasta. Näin lopulta teimme, en tosin itse ainakaan ihan helvettiin asti jaksanut kävellä mutta kotiin kuitenkin. Sinä aamuna tuli kyllä runningfreetä käytyä sen verran huolella että vieläkin on hankala olla viikkoa ilman että se jossain vaiheessa alkaa soimaan päässä.
Hieno keksintö tuo karaoke. Voi olla että tulen käymään useamminkin jodlaamassa taas, nyt kun olen huomannut pystyväni sietämään humalaista toisiinsa törmäilevää ihmislaumaa ilman että alkaa ottamaan päähän ja kestämään juomien tuoksua ilman houkutuksia. Se jos mikä tuntuu pirun hyvältä kun voi nolata itsensä ihan selvänäkin. Kiitos tästäkin, Kummola!
Kommentit
Lähetä kommentti