"Milloin joit ensimmäiset kännisi?"
Mietin vastausta pitkään ja hartaasti.
"En muista", vastaan lopulta.
"Et muista?"
"En".
Tämä oli osa keskustelua, jonka kävin lääkärin kanssa vuonna 2019. Päätäni särki, oksetti, vatsaani kiersi ja kylkeeni koski, joten päätin nostaa kevyen ruhoni ylös ja lampsia lekurin puheille. Terveyteni oli ollut laskusuhdanteessa jo pidemmän aikaa. En jaksanut tehdä juuri mitään. Tai, oli minulla elämässäni yksi asia jolle minulla riitti aikaa päivästä toiseen.
Alkoholi. Olut. Suomi-viina. Gambina. Baari. Siinäpä minun elämäni siihen aikaan oli sanoiksi puettuna. Pakkohan minun oli se tunnustaa, kun lääkäri alkoholinkäytöstäni kysyi. Olisin toki voinut valehdellakin moitteiden pelossa, mutta en ollut siihenkään asti ottanut mitään vinkumisia juomisestani vakavasti. Kaikki varoitukset menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, joten olin ne valmis ottamaan vastaan silläkin kerralla.
En oikeasti muistanut milloin olin ensimmäistä kertaa humalassa. Olin ollut siinä tilassa niin paljon että niinkin merkittävät muistot kuin ensikännit olivat kadonneet päästäni jo aikaa sitten. Tämä harmittaa edelleen niin vietävästi. No, ehkä siinä ei ollut mitään niin ikimuistoista että sitä kannattaisi surkuttelemaan jäädä.
Lääkäri tarttui tähän yksityiskohtaan kuitenkin tarkasti. Hän tiesi varsin hyvin mistä oireeni johtuivat. Kyllä minäkin tiesin, ainakin alitajuisesti. Mutta en alkanut sitä itselleni myöntämään. Oman heikkouden tunnustaminen on lähes jokaiselle hankala asia. Tiesin mihin toimintani lopulta tulisi johtamaan, mutta se ei minua kiinnostanut. Oma kuolemanpelkoni oli silloin lähes tulkoon olematon. Halusin vain lievittää kipua, jota juominen minulle aiheutti. Juomisella taas halusin lievittää kipua, jota elämä minulle aiheutti.
"Oletko harkinnut alkoholinkäytön vähentämistä?", lääkäri kysyi minulta.
"Onhan se mielessä käynyt", vastasin. Tässä vaiheessa aloin valehtelemaan. Vähentäminen ei ollut käynyt mielessäni milloinkaan.
"Olisitko valmis ottamaan vastaan jonkinlaista apua vähentämiseen?"
"Joo, totta kai."
Painu hiiteen, ajattelin. Oli virhe tulla tänne. Nyt ne alkavat tyrkyttämään jotain AA-potaskaa.
"Mitäs mieltä olisit antabuksesta?", lääkäri kysyi.
En ollut täysin varma siitä, mitä minun pitäisi vastata. Vaikka olisinkin halunnut lopettaa juomisen, muistelin antabuskuurin olevan hoitomuotona kallis ja kaiken lisäksi hengenvaarallinen. Olisin nimittäin mitä todennäköisemmin kuitenkin ottanut huikkaa kuurista huolimatta. Olin kuullut miten vakavat oireet alkoholin nauttiminen antabuskuurin aikana oli eräälle tutulleni aiheuttanut, joten kieltäydyin kohteliaasti. Olisi näin jälkeenpäin ajateltuna pitänyt ottaa tarjous vastaan. Ehkä olisin ottanut opikseni kunnon antabusreaktiosta ja säästynyt enemmältä pahalta ololta.
Maksa-arvoni olivat kuitenkin sen verran koholla että minun olisi pitänyt olla jonkin aikaa juomatta että kuurin olisi edes voinut aloittaa. Olisi tarvinnut muuta väliaikaishoitoa. Terapiaa tai vastavaa.
"No olisitko sitten valmis tapaamaan psykiatrin?".
Tämä lääkärin ehdotus kuulosti paljon paremmalta. Olin jo nuorempana ollut psykiatrilla hoidattamassa masennustani, angstia ja ahdistustani, joten tämä olisi minulle tuttua toimintaa. Suostuin tähän kuitenkin vain kahdesta syystä: terapia oli verorahoilla kustannettua, eli minulle jäisi mukavasti olutrahaa säästöön. Toisekseen, terapia ei estäisi minua juomasta.
Voisin mennä vastaanotolle muutaman kerran höpöttämään niitä näitä. Tottahan toki minulle juttukaveri kelpaa. Baarissa tapaamieni "ystävien" kanssa ei kuitenkaan voisi jauhaa mistään sen syvällisemmästä. Vaikka olen (selvinpäin) hiljainen ja omissa oloissani varsin hyvin viihtyvä ihminen, kunnon keskustelut ovat aina miellyttäneet minua. Tästä syystä minulla olikin tapana soitella kännissä aamuyöstä sukulaisille kun oli muka aina jotain niin perkeleen tärkeää asiaa. Olen hyvin pahoillani kaikille jotka ovat joutuneet heräämään keskellä yötä vain kuullakseen selostukseni Juice Leskisen käsittämättömän nerokkaista sanoituksista.
Lääkäri varasi minulle ajan terapeutille. En kuitenkaan ollut vielä saanut sitä mitä olin tullut terveyskeskuksesta hakemaan. Kipuihini minä olin tullut hoitoa hakemaan, en juomiseen.
"Entäs ne lääkkeet?" kysyin. Lääkäri meni hieman hämilleen. "Mitkä lääkkeet?"
"No esimerkiksi tähän vatsakipuun", vastasin.
"Ahaa. Apteekista pitäisi löytyä vatsaa rauhoittavia jauheita."
Olin jo kokeillut näitä kyseisiä jauheita, mutta ne eivät olleet jostain kumman syystä auttaneet. Myöhemmin syy niidenkin toimimattomuuteen valottui. "Eikö näihin oireisiin olisi vaikka mitään kunnon lääkitystä?", kysyin.
"No ei oikeastaan mitään sinulle sopivaa kun ei ole ilmeisesti mistään suolistosairaudestakaan kyse. Etkös sinä sanonut että sinulla on monipuolinen ruokavalio?"
Olihan minulla. Oluessa on viljaa, Gambinassa hedelmiä, ja rasvaa taitaa kohta löytyä maksan puolelta.
Päätin kuitenkin testata vielä tavallisia ruoansulatustuotteita. Terveyskeskuksesta lähdettyäni palasin kaupan kautta kotiin, mukanani lava Karjalaa, pitsa ja jotain poretabletteja joiden kuvittelin helpottavan vatsanväänteitäni. Istahdin penkille, avasin ensimmäisen keppanan ja aloin pohtia. Kuinka kauan minulla olisi aikaa jäljellä? En ole vielä edes kahdenkymmenen paremmalle puolelle päässyt ja nyt jo kuntoni oli umpisurkea. Enkä ollut juonut kuin, mitä, kaksi-kolme vuotta. Ei siinä ajassa voi terveen nuoren miehen ruumis näin pahasti pettää. Eihän?
Kyllä se vain voi. Vaikka ihminen olisi kuinka terve, pitkäkestoinen kupittaminen tuhoaa sen terveyden ennen pitkää. Näin minullekin kävi. Vaikka vietin "vain" muutaman vuoden juovuksissa, ehdin aiheuttamaan itselleni useampia terveydellisiä ongelmia jotka näkyvät minussa vieläkin. Tuhosin aivosolujani niin omistautuneesti, että puheeni alkoi hidastumaan ja sopertumaan. Lopulta puheestani oli vaikea saada selvää. Jouduin ponnistelemaan vokaalien ääntämisen kanssa, ettei kukaan huomaisi humalatilaani. Vielä tänäkin päivänä kieleni menee helposti solmuun, mutta puheeni rytmi ja selkeys on muuttunut aina vain paremmaksi. Silloin tällöin liikkuessani aivoissani tapahtuu lyhyt katkos, ikään kuin sekunnin sadasosaksi valot katkeaisivat. Se ei ole kuulemma vaarallista, onneksi. Lopetin alkoholin käytön juuri oikeaan aikaan. Saattaisin olla nykyisin vain robottimaisesti elävä vihannes, tai sitten valoni olisivat lopullisesti katkenneet. Ikävintä on kuitenkin se, että muistikuvani noista vuosista ovat hyvin sekavat. Kaikki sen ajan tähtihetket ovat mielessäni harmaan usvan peitossa. Hyvällä tuurilla saatan muistaa jotain yksittäisiä tapahtumia, kuten Alice Cooperin keikan Oulun Qstockissa vuonna 2017. Mutta moni muu toiminta ennen ja jälkeen humalan on hyvin pitkälti jäänyt unholaan, tai aikajana on vähintäänkin päin mäntyä.
Kun ensimmäisen kerran aloin ottamaan itseäni niskasta kiinni ja epäilemään juomistani ja sen pidempiaikaisia vaikutuksia, arvelin olevani alkoholisti. Epäilin tätä vielä pitkään raitistumiseni jälkeenkin. Jokin aika sitten sain kuitenkin kuulla erilaisen mielipiteen, ja vieläpä ammattilaiselta.
Alkoholisti sanoo pystyvänsä lopettamaan juomisen halutessaan milloin vain, mutta ei tätä tee. Niin minäkin sanoin. Mutta en koskaan ollut alkoholisti. Sillä minä pystyin lopettamaan.
Ja lopetin juuri silloin kun halusin.
"Eikä voi olla viinan vika, jos joku juo sitä väärin. Yhtä hyvin voidaan kieltää viulut, kun vain harva osaa soittaa; tai kirjat, koska joku ei osaa lukea!"
-Juice Leskinen, Raketti 3/1984
Kommentit
Lähetä kommentti